Koryun ja gendaibudon erot

Kai Koskinen piti Koryu 2015 näytöksessä Helsingissä alustuksen, mitä on koryu-harjoittelu. Alustus piti sisällään tärkeitä asioita, jotka jokaisen budo- tai koryuharjoittelijan pitää tietää. Alustus piti sisällään myös demonstraatiot, joita ei valitettavasti voi tässä näyttää. Kiitokset Kaille, että saimme käyttää juttua lehdessämme. Kiinnostuneet voivat etsiä Kai Koskisen kirjoista lisää tietoa.

Miten koryu-harjoittelu eroaa nykybudon harjoittelusta?

Aluksi on todettava, että koryu-koulukunnista voisi pitää helposti lähes vuorokauden kestävän luennon. Nyt on tarkoitus keskittyä bujutsun ja gendai-budon harjoittelun eroihin.

Oikeiksi bujutsu- eli sotataitolajeiksi ja koryuksi luokitellaan koulukunnat, jotka ovat syntyneet ennen Meiji-kauden alkua 1867, eli silloin kun Japanin samurailuokka oli vielä vallassa ja voimissaan. Nämä koulut oli siis tehty tuon ajan eliitti- ja ammattisotilaille.

Gendai-budo eli nykyaikaisiksi ”soturin tie” -lajeiksi luetaan Meiji-kauden jälkeen syntyneet koulukunnat ja kamppailu-urheilu lajit, joita ovat: aikido, judo, kendo, kyudo, atarashi naginata, jukendo, sumo, shorinji kempo, karate-do, iaido. Nämä koulut oli tehty kenelle tahansa siviilille harjoiteltavaksi. Ja jos ollaan tarkkoja, niin muita kuin Japanissa syntyneitä lajeja, ei voida kumpaankaan näistä kategorioista laskea.

Ensimmäisenä on hyvä huomioida se, että koryu-koulukunnat eroavat toisistaan erittäin voimakkaasti. Jos ajatellaan esimerkiksi aikidon tai karaten eri tyylisuuntia, on niissä toki eroja, mutta koryu-jujutsu tai -kenjutsu koulukunnat ovat täysin erilaisia tekniikoiltaan, harjoitteiltaan, asenteeltaan ja osa-alueiltaan. Salikäytös ja uskonnolliset asiat ovat lähes poikkeuksetta eri koryu- koulukunnissa erilaisia, ja niihin kiinnitetään enemmän huomiota kuin nykyaikaisissa lajeissa. Usein nykybudokat ovat erittäin tietämättömiä salikäyttäytymisen suhteen. Joidenkin budo-opettajien seiza-istunta esimerkiksi on erittäin machomainen ja saa tekijänsä näyttämään turhaan pullistelijalta. Kumarrukset tehdään huolimattomasti ja osa kumartaa kuin muslimit pää matossa. Koryu-koulukunnissa kumarrukset riippuvat aina kyseessä olevasta koulukunnasta. Itse neljää koryuta harjoitelleena ja kahta muuta kokeilleena voin kertoa, ettei yhdessäkään ole ollut samanlaisia kumarruksia, tekniikoista nyt puhumattakaan. Monet nykybudokat tai muut nykyaikaisten lajien harjoittelijat pitävät kumarruksia vain historiallisina turhuuksina, mutta itse asiassa ne tulisi ajatella tienä alkavaan harjoitukseen. Ne ovat ensimmäiset täydelliset omaan kehoon keskittymisen askeleet. Jos et hallitse omaa kehoasi ja mieltäsi, kuinka voisit voittaa tai hallita muita? Kumarrukset voivat olla uskonnollisia tai vain salin, opettajien ja oppilaiden välistä kunnioitusta osoittavia ? sekin riippuu lajista. Paria tulee aina kunnioittaa ja kiittää, sillä ilman paria ei ole harjoitusta.

Useimmat vanhat koulut eivät usein halua tai ota innokkaasti mukaan uusia ihmisiä. Vanhojen koulukuntien opetus on suunniteltu yksilön kehittämiseen, ei massojen. Ihmisen kouluttaminen päteväksi miekkailijaksi tai jujutsun taitajaksi on varsin työläs projekti. Sitä ei kannata edes aloittaa, jos oppilas ei ole valmis sitoutumaan harjoitteluun todella tosissaan. Uusi oppilas koryu-salilla merkitsee kaikkien vanhempien oppilaiden kannalta kehityksen hidastumista. Uusi oppilas syö opettajan aikaa paljon enemmän kuin vanha oppilas, ja se aika on tietysti pois vanhoilta oppilailta. Lisäksi uuden oppilaan kanssa pitää harjoitella hitaasti, ja hän osaa vain osan tekniikoista, mikä sekin on aina pois hänen parinsa harjoittelusta. Tämä on toisin kuin nykybudon kursseilla, joissa kaikki ovat aloittelijoita opettajaa ja ehkä apuopettajaa lukuunottamatta. Koryu-harjoittelussa pyritään usein siihen, että aloittelija laitetaan mahdollisimman pitkään harjoitelleen pariksi, jotta aloittelija kehittyisi nopeasti mahdollisimman hyväksi.

Kun nykybudossa oppilaalle opetetaan tekniikka, se opetetaan yleensä kerralla ja kerrotaan miksi, miten ja milloin. Vanhassa koulukunnassa oppilaiden täytyy ensin voittaa opettajansa luottamus. Joskus saattaa mennä useampia vuosia, ennen kuin opettaja kertoo jonkin tekniikan todellisen tarkoituksen tai olennaisen opetuksen tekniikan toimivuuden kannalta. Kun te, hyvä yleisö, tänään seuraatte tätä iltapäivän näytöstä, takaan teille, että se mitä silmänne näkevät, ei useissa tapauksissa ole lainkaan liikkeiden oikea tarkoitus tai kohde. Valtaosassa vanhoista kouluista todelliset opit ovat ikään kuin piilossa näkyvän muodon sisällä, mutta ilman suoraa suullista opetusta niitä on lähes mahdotonta ymmärtää, luonnollisesti vielä vähemmän, ellei itse harjoittele kyseistä koulukuntaa.

(Esimerkkinä Katori Shinto ryun kenjutsu-kata Itsutsu no tachi). Kyseinen kata on pitkä ja se suoritetaan nopeasti. Kyseisessä muodossa miekat ottavat yhteen yhdeksän kertaa erilaisten torjuntojen tai hyökkäyksien yhteydessä. Jos kata puretaan osiin, niin jokainen torjunta on itse asia hyökkäys suuriin verisuoniin ja kaiken lisäksi japanilaiseen yoroihin pukeutuneen vihollisen haarniskan suojaamattomiin kohtiin. Eli kyseisessä koulukunnassa kata-harjoittelu tähtää refleksien, etäisyyden, ajoituksen ja tarkkuuden lisäksi myös fyysisen kunnon kasvattamiseen sekä siihen, että liikkeet ajetaan automaatioksi. Vanhat koulukunnat ottavat yleensä huomioon sen tosiasian, että vihollinen on mahdollisesti pukeutunut suojaavaan haarniskaan. Nykyaikaisen kendon tekniikoilla ei olisi juuri mitään mahdollisuuksia haarniskoitua vihollista vastaan. Kendossa opetetaan hyökkäämään kohteisiin, joista kendo-ottelussa saa pisteen. Nämä ovat men = pää, tsuki =kurkku, do = kyljet, kote = ranteet. Kaikki edellä mainitut kohteet ovat melko hyvin suojatut, kun pukeudutaan japanilaiseen haarniskaan. Sen sijaan heikkoja kohtia ovat kaulan sivut, silmät, kainalot, lantio, käsivarsien sisäpinnat, reisien sisäpinnat, jalkoväli, nilkkojen sisäpinnat ja melko usein jalkapöydät. Lisäksi shinailla eli bambumiekalla on helppoa olla nopea, koska se on niin kevyt, että sillä voi lyödä jopa pienillä ranneliikkeillä. Yleinen ja pääasiallinen harjoittelumuoto valtaosassa koryu-koulukuntia on kata-harjoittelu eli ennalta sovittu hyökkäys ja puolustus. Nykyään usein ajatellaan virheellisesti, että kata on ”juuri näin teen tekniikan taistelussa” -muoto. Itse asiassa valtaosa koryu-katoista on harjoitteita, joissa opitaan horjutusta, ajoitusta, etäisyyttä sekä erilaisia tapoja saada käsitys siitä, miten tekniikka tulisi suorittaa. Esimerkki (Takenouchi ryun kogusoku Wakizashi Otoshi hide no koto), jossa yhteen polviltaan tehtävään kataan on koottu neljä tapaa puukottaa vastustelevaa vihollista. Jokainen varmasti tajuaa, ettei puolustautuja olisi kykenevä enää toisen hyökkäyksen jälkeen puolustautumaan, koska häntä on viilletty kaulaan. Samat vapautumiset voi tehdä myös pystystä ja yksittäisistä tilanteista. Kata-harjoittelun lisäksi koulukuntiin saattoi kuulua erilaisia vapaaharjoitteita, joita kutsutaan yleisnimellä randori. Randori-harjoitteet eivät olleet tai ole kaikissa koulukunnissa samanlaisia. Joissakin asekouluissa se saattoi olla ”yhdestä osumasta poikki” -peli, jossain aseettomassa koulukunnassa ehkä hieman judon tai ”mixed martial arts” -kaltainen ottelu, mutta myös harjoite, jossa hyökkääjä tai hyökkääjät hyökkäsivät vapaasti aseilla tai ilman ja puolustaja sovelsi osaamiaan tekniikoita mahdollisimman puhtaasti. Vapaaharjoitteet lisääntyivät pääasiassa Edo-kauden lopulla. Vapaaharjoitteet sekä niissä käytetyt säännöt ja suojat olivat aina koulukunnasta kiinni.

Toisin kuin nykybudokat melko yleisesti ajattelevat, sotataitojen opettaminen on aina ollut bisnestä. Eikä ole järkevää paljastaa kaikkia kortteja välittömästi lähes tuntemattomalle oppilaalle, josta jonain päivänä saattaa kehittyä kilpailija. Mitä vielä sotataitojen myymiseen tulee, täytyy ymmärtää, että lääninherra eli daimio palkkasi huomattavasti mieluummin miehen, jolla oli päästötodistus jostakin tunnetusta sotataidon koulusta, kuin miehen, jolla sellaista ei ollut. Myös palkan suuruus saattoi riippua kyseisistä asioista. Lääninherrat tarvitsivat myös päteviä opettajia opettamaan sotureitaan. Tällöin koulukunta suljettiin ulkopuolisilta ja sitä alettiin kutsua otome ryuksi (???/???) eli tietyn alueen tai klaanin sisäiseksi koulukunnaksi, jonne ei ulkopuolisilla ollut asiaa.

Nykybudo ja kamppailulajit voidaan karkeasti laskea kilpaurheilu-, itsepuolustus- ja itsensä kehittämislajeihin. Kilpaurheilussa on luonnollisesti karsittu pois tekniikat ja aseet, jotka saattaisivat pelaajat tarpeettomaan vaaraan. Tämä ei tarkoita etteivätkö nykylajit toimisi itsepuolustustilanteessa lainkaan, vaan että niistä on otettu pois tarpeettoman vaaralliset aseet ja tekniikat. Ehkä hieman samalla tavalla kuin nykyaikana siviili ei yleensä saa hankkimislupaa täysiautomaattiseen rynnäkkökivääriin vaan ainoastaan puoliautomaatiin (joskin pian tuskin siihenkään), koryut saivat alkunsa Japanin soturiluokan hallitessa ja ne tehtiin tuon ajan sotilaille työkaluiksi. Jigoro Kano (?? ???), joka kehitti judon ja poisti siitä tekniikat, jotka helposti vahingoittivat vastustajaa, sanoi myös: ”vanhat jujutsu-tyylit olivat sellaisenaan liian vaarallisia, että ne soveltuisivat opetettaviksi suurille massoille”. Edellä mainittu ei tarkoita pelkästään jotain tiettyä lyöntiä, kuristusta tai käsilukkoa, vaikka niitäkin karsittiin. Se tarkoittaa myös ? ja ehkä ennen kaikkea ? vanhojen koulukuntien taktiikkaa ja salakavalia yllätyshyökkäyksiä.

(Takenouchi ryun kogusoku-tekniikka Wakizashi kokoromochi). Vihollinen istuu polvillaan seiza-asennossa selin. Hyökkääjä lähestyy hitaasti ja äänettömästi takaa päin, kogusoku oikeassa kädessä, terä käsivarren takana. Hyökkääjä astuu vihollisen varpaille, vie veitsen tuppineen vihollisen kaulan etupuolelle ja aloittaa kuristuksen. Vihollinen ottaa tupesta kiinni kahdella kädellä estääkseen kuristuksen. Tämän seurauksena hyökkääjä kääntää vihollisen oikealle kyljelle, istuu hänen päälleen, vetää veitsen tupesta ja lyö terän vihollisen korvasta sisään. On suuri virhe luulla, etteivät samurait käyttäneet moraalisesti arveluttavia tekniikoita. Useissa koryu-koulukunnissa on nykyajan näkökulmasta ajateltuna erittäin epäreiluja taktiikoita. On tekniikoita, joissa tarjottu ruoka tai juoma heitetään uhrin kasvoille ja sen jälkeen otetaan kuristusote tai pistetään veitsellä kaulaan. On tekniikoita, joissa hyökätään edellä kulkevan kimppuun takaapäin tai vastaan tulijaa lyödään silmille ja pistetään veitsellä perään. Mielestäni Kano oli aivan oikeassa sanoessaan, etteivät sellaiset tekniikat sovi massoille opetettaviksi. Samasta syystä asevelvollisuusarmeijassa ei nuorille miehille voida opettaa esimerkiksi veitsen käyttöä koska he palaavat siviiliin ja veitsiä saa joka paikasta. Ihmisen surmaamiseen ei tarvita kommandoveistä. Samoin tulee miettiä sitä, että Japanissa judoa opetetaan koulussa. Eräässä koryu-koulussa opetettiin aikoinaan aseetonta taistelua yhtenä osa-alueena heti alusta alkaen, kunnes koulun alle 16-vuotias poika päätti kokeilla, ovatko eräs taktiikka ja tekniikka todella toimivia. Niinpä hän testasi ne vastaan tulleeseen vanhempaan mieheen, joka hyökkäyksen seurauksena tuupertui välittömästi liikkumattomana maahan. Poika luuli miehen kuolleen ja pakeni paikalta. Illan tullen hän palasi tarkistamaan asiaa. Mies oli kuitenkin vironnut, ja paikalla oli poliiseja väijymässä, josko rikollinen palaisi tekopaikalle. Tapauksen seurauksena kyseisen koulukunnan pääopettaja päätti, että aseetonta osuutta opetettaisiin vasta, kun oppilas on saavuttanut menkyo-tason. Osaisivatko nykyajan nuoret olla käyttämättä edellä mainitun kaltaisia taitoja väärin, on varsin ymmärrettävä kysymys.

Nykyajan budolajit ovat myös varsin kapea-alaisia sisällöltään ja tuntuu, että joitakin lajeja edelleen kutistetaan. Esimerkiksi aikidosta ovat pikkuhiljaa karsiutumassa asetekniikat kokonaan pois. Koryu-koulut ovat usein hyvinkin laajoja sisällöltään. Joitakin vanhoja kouluja kutsutaankin ”sogo bujutsuksi”, mikä vapaasti käännettynä tarkoittaa kaiken kattavaa taistelutaitokoulukuntaa. Koryu-koulukuntia on syntynyt eri aikakausina, ja melko usein on helpohkoa arvata koulukunnan syntymäajankohta pelkästään lukemalla kyseisen koulukunnan sisältämät osa-alueet. Vanhimpiin koulukuntiin kuuluivat lähes aina niin sanotut kenttäaseet, joita olivat keihäsaseet, jouset ja ampuma-aseet. Uudemmat vanhat koulukunnat keskittyivät rauhanajan aseisiin: miekkoihin, keppeihin ja aseettomaan tekniikkaan. Myös aseettomissa tekniikoissa näkee eron siinä, että uudemman ajan koulut pyrkivät pääasiassa lukottamaan, kun vanhemmat potkaisevat maahan heitettyä vastustajaa päähän ja iskevät tätä aseella. Useimpiin koryu-koulukuntiin kuuluu myös ensiapuoppia. Myös näissä opeissa näkee aikakausieroja: siinä missä taistelukenttäensiapu sisälsi suurten verenvuotojen tyrehdyttämistä, raajojen paikalleenlaittoa ja terävien esineiden poistoa silmistä, uudemmat koulukunnat opettivat kuinka tyrehdyttää nenäverenvuoto tai elvyttää tajuton. Jotkut kyseisistä opeista ovat erittäin päteviä edelleen. Suosittelen vilpittömästi kaikille nykybudokoillekin nykyaikaisen ensiavun opiskelua. Se on tärkeä taito ajasta ja paikasta riippumatta.

Uskonnot liittyvät erittäin harvoin nykyaikaisiin budolajeihin. Suurin poikkeus lienee Shorinji kempo, joka on Japanissa rekisteröity nimenomaan uskonnoksi. Kongo zen on Shorinji kempon virallinen uskonto. Tietääkseni sitä ei hirveästi tuputeta, ellei ole siitä kiinnostunut. Lähes kaikki vanhat koulukunnat palvoivat jotain tiettyä shinto- tai buddhalaisuuden jumalaa. Erittäin yleistä oli myös kuji- ja juji- eli yhdeksän- ja kymmen-merkin käyttö. Ne ovat eräänlaisia pikasuojeluloitsuja. Kun kaksi armeijaa kohtasi, ei yksittäisellä sotilaalla ollut aikaa alkaa tyhjentää mieltään, vaan hän saattoi tehdä nopean suojeluloitsun, josta sai uskoa omaan selviytymiseensä. Sen seurauksena oli helpompaa juosta kohti kymmentätuhatta teräasein varustautunutta miestä, jotka halusivat tappaa hänet. Yleisesti zeniä, tuota buddhalaisuuden yhtä suuntausta, pidetään samuraiden pääuskontona. Näin ei todellakaan ollut. Zen alkoi yleistyä vasta myöhäisellä Edo-aikakaudella. Tiettävästi yksi ensimmäisiä zeniä ja bujutsua yhdistäviä samuraita on ollut Yagyu Munenori, joka kävi tiivistä kirjeen- ja ajatustenvaihtoa zen-munkki Takuan Sohon kanssa. Molempien herrojen kirjoitamat makimono-rullat on käännetty englanniksi: Yagyu Munenorin ”heiho kaden sho” ja Takuanin ”Unfettered Mind”: jälkimmäinen on koottu kolmesta rullasta, joista kaksi on ”Fudochi shin myoroku’sta” ja yksi ”Taiaki”-rullasta. Tätä ennen soturit eivät juurikaan zeniä harjoittaneet, eikä suurin osa sen jälkeenkään. Siinä missä zen-meditointi on hiljentymistä ja mielen tyhjennystä tietoisesti, pyrki osa vanhoista koulukunnista harjoittelussaan sellaiselle tasolle, että vaikka harjoiteltiin täydellä vauhdilla, niin pystyttiin samaan aikaan ajattelemaan huomisen askareita, eli tekniikkaa ajettiin automaatioksi.

Nykyaikaiseen budoon kuuluvat olennaisena osana vyökokeet. Musta vyö on usein aloittelijoiden haaveissa. Kyu- ja dan-arvot kehitti sama mies kuin judon, eli Jigoro Kano. Tarkoitus lienee ollut, että jotta voitaisiin harjoitella turvallisesti, olisi hyvä jos voisi ulkoisesta merkistä erottaa pidempään harjoitellut vähemmän harjoitelleesta. Mallin Kano otti yliopiston uimajoukkueelta, joka käytti vyötäröllä narua samaan tarkoitukseen. Myöhemmin Kanon oppilas Kawaishi Mikonosuke, joka opetti Ranskassa, huomasi kuinka tärkeää on ruokkia länsimaista hierarkian tarvetta värivöillä, jotta nämä jaksaisivat motivoitua harjoitteluun. Yleensä värivyöt menevät keltainen, oranssi, vihreä, sininen, ruskea ja musta. Kyu-arvot suoritetaan lajista riippuen kuudennesta tai viidennestä kyusta 1. kyuhun, eli suuremmasta numerosta pienempään. Dan-arvot sen sijaan alkavat 1. danista ja nousevat eteenpäin mentäessä. Jotkut koryu-koulukunnat, varsinkin jujutsua pääoppinaan vetävät, ottivat käyttöön kyu-ja dan-arvot pian judon jälkeen. Syy tähän oli varmasti, että jujutsukoiden tasoa ja treenivuosia oli helpompi vertailla judokoiden kanssa. Suurin osa kyseisistä kouluista otti ne tosin vanhojen ryugi-arvojen rinnalle. Harjoittelijan kannalta tälläinen valitettavan usein hidastaa huomattavasti ryugi-arvojen saamista ja siten koulukunnan todellisten historiallisten oppien oppimista. Vanhoissa koulukunnissa arvoja oli yleensä vähemmän, ja mitä arvonimiä ja tasoja käytettiin, oli jälleen kiinni koulukunnasta. Tenshinsho-den Katori Shinto ryussa arvot ovat Mokuroku, Menkyo ja Gokui Kaiden; Takenouchi ryussa Mokuroku, Jiro, Menkyo, Inka; Yagyu Shinkage ryussa Omote, O-marobashi, Ko-marobashi, Tengusho, Tengusho oku, Mokuroku, Inka; Suio ryussa Shoden, Chuden, Shomokuroku, Chumokuroku, Daimokuroku, Sho Menkyo, Menkyo kaiden; Hontai Yoshin ryussa Shoden, Chuden, Okuden, Menkyo Kaiden. Uudessa budolajissa aloittelija suorittaa ensimmäisen vyökokeensa noin kolme kuukautta aloittamisen jälkeen. Koryussa aloittelija saa ensimmäisen tason koulukunnasta riippuen noin 5 – 10 vuodessa. Sitä ennen hän on Monjin tai Monka sei eli porttien sisäpuolellaolija, suomeksi vapaasti käännettynä koulukunnan jäsen. Vanhoissa koulukunnissa ei yleensä ollut kokeita, vaan opettaja tunsi oppilaansa ja kun tämä oli saavuttanut tietyn osaamisen tason, hänet ylennettiin. Usein kyse oli nimenomaan osaamisesta, ei siitä kauanko oli koulukuntaan kuulunut tai kuinka aktiivisesti osallistui harjoitteluun. Nykyaikaisen budolajin mustan vyön todistukset ovat pala paperia, jossa lukee laji, suorittajan nimi, päivämäärä, myöntäjä ja lajiliitto, ei muuta. Vanhoissa kouluissa saatiin tasotodistuksena makimono-rulla, joka sisälsi oppilaan hallitsemien tekniikoiden nimien lisäksi tason, salaiset tekniikka- ja taktiikkaopetukset, filosofisia oppeja, loitsuja ja uskonnollisia oppeja. Kun rulla saatiin, opettaja antoi tason suulliset opetukset (kuden) oppilaalle joko heti tai myöhemmin. Joissakin koulukunnissa ei suullisia opetuksia kerrottu lainkaan, ellei oppilas itse kysellyt oppien perään. Rullien pituus vaihteli 4-10 metriin. Koska rullat olivat kalliita ja hankaliakin valmistaa, osa kouluista siirtyi käsintehtyihin vihkoihin ja jotkut jopa taiteltuihin papereihin. Rullat tai vihkot olivat käytössä jokaisessa koulukunnassa. Jos joku koulukunta väittää olevansa koryu, kyseisestä koulukunnasta tulisi löytyä kirjallisia todisteita. Yleensä niitä löytyy alueelta, missä koulukunta on vaikuttanut. Kun ikäihminen kuoli, suku joko piti kyseiset rullat aarteenaan, lahjoitti ne paikalliselle kirjastolle tai myi alueella vaikuttaville antiikkikaupoille. Joka tapauksessa kyseiset asiat on Japanissa dokumentoitu kirjallisesti satoja vuosia, ja jos koulukunnasta ei löydy mitään kirjallista todistetta, on lähes sataprosenttisen varmaa, että kyseessä on huijaus ainakin historiallisessa mielessä. Ehkäpä tunnetuimmat koryu-koulun rullat ovat Hyoho Niten Ichi ryun Gorin no sho eli Miyamoto Musashin viiden renkaan rullat, jotka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. On hyvä muistaa, että alunperin ne oli kirjoitettu yhdelle ihmiselle, joka oli Musashin oppilas.

Jo Edo-kaudella joillakin ihmisillä oli tarve valehdella koulujensa historiasta. Vaikka koulu oli todellisuudessa kehitetty vasta Edo-kauden lopulla, saatettiin väittää, että se oli huomattavasti vanhempi. Joskus valehdeltiin jopa koulukunnan perustaja ja lisättiin koulukunnan pääopettajalistaan kuuluisien sotureiden nimiä vahvistamaan koulukunnan imagoa ja todistamaan, että tekniikat olivat taistelussa kokeiltuja, siis oikeassa taistelussa sota-aikaan.

Vanhoissa koulukunnissa vallitsee edelleen ehdoton hierarkia. Se tuottaa pitkään nykybudoa harjoitelleelle länsimaiselle ihmiselle ehkäpä eniten vaikeuksia. Vaikka hierarkia on olemassa, se ei ole armeijamaista kuria, kuten usein nykyaikaisissa budolajeissa. Koryussa opiskelijat ottavat hierarkian huomioon, mutta pokkurointia ei ole eikä vaadita. Onhan nykybudossakin yleensä niin, että ylempi mustavyö on se joka päättää, mutta koryussa jokainen harjoittelija on joko toisen yläpuolella eli sempai (vanhempi oppilas) tai alapuolella eli kohai (nuorempi oppilas). Jostain Japanin taistelulajit-encyclopediasta olen lukenut myös dohai-sanasta, joka tarkoittaa samaan aikaan aloittanutta. Joissakin koulukunnissa se saattaa olla mahdollista, mutta koulukunnissa, joissa esimerkiksi tehdään edelleen keppan eli verivala, ei sitä koskaan suoriteta yhtä aikaa. Eli näin ollen toinen on vanhempi oppilas vaikka ehkä vain alle minuutilla. Myös dojoilla, joissa on nafuda kake eli nimitaulu dojon seinällä, ei voi olla kahta nimeä vierekkäin. Joten jos et ole varma sijoittumisestasi, se kyllä näkyy nafuda kagessa. Koulukunnan perustajan nimityksiä ovat ryoso, kaiso tai biso. Hänen seuraajaansa kutsutaan yleensä soke-nimellä, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa perheenpäätä. Mielenkiintoisena yksittäisenä sivutietona lisättäköön, että jokainen perhe tai suku oli rekisteröitävä Tokugawa shogunaatille, ja jokaisessa tavallisessa perheessä oli siis ”soke” eli perheen pää. Eli se oli siis eräänlainen väestörekisteri. Edellä mainitusta syystä japanilaisten on erittäin vaikeaa ymmärtää, miten joku länsimainen ihminen voi käyttää kyseistä nimitystä, koska hänen sukunsa ei ole koskaan kuulunut kyseiseen rekisteriin. Poikkeus voi tietysti olla jos on japanilaisen kanssa naimisissa. Soke-titteli ei ollut aikoinaan aivan yhtä totaalinen kuin nyt, vaan jos koulukunta oli jakaantunut useammalle alueelle, olivat dojot myös itsenäisiä eli soke-nimityksen käyttäjiä saattoi olla yhdessä koulukunnassa enemmän kuin yksi. Soke- titteli tulee taistelulajeihin alun perin kukka-asettelu- ja teeseremoniakoulukunnista ja on tullut yleisesti mukaan bujutsuun tai budohon vasta 1800-luvun lopulla.

Toisin kuin nykybudossa ja osassa vanhojakin koulukuntiakin, ei lajin opettamisoikeus koske välttämättä kaikkia harjoittelijoita, vaan opettamiseen tarvitaan pääopettajan erillinen lupa, yleensä kirjallisena. Syyt tähän ovat sangen yksinkertaiset. Henkilö on aktiivisella harjoittelulla ja paneutumisellaan koulukunnan oppeihin osoittanut olevansa luotettava ja tarpeeksi tasokas levittämään koulukunnan oppeja eteenpäin. Se, että saa opetusluvan, ei välttämättä tarkoita, että kyseinen henkilö saa päätösvaltaa siitä, mitä opettaa tai ketä opettaa. Eli varsinaiset päätökset pysyvät pääopettajalla, ja opetusluvissa saattaa olla eroja henkilöiden osaamisen ja tason mukaan. Ikäväkseni on todettava, että jotkut länsimaalaiset eivät kunnioita juuri lainkaan edellä mainitunlaisia sääntöjä, vaan kuvittelevat, että jos he salaa opettavat oppilailleen, niin kaukana Japanissa pääopettaja ei saa koskaan tietää. Kiinni jääminen ei ole salaa opettamisen arvoista. Esimerkkinä voin kertoa, että minä harjoittelen ja osaan asioita, joita minulla ei ole lupaa oppilailleni opettaa ennen kuin pääopettaja katsoo, että heidän tasonsa on riittävä kyseisten oppien vastaanottamiseen.

Nykyaikaisissa budolajeissa näkee peruskurssien vetäjinä jopa vihreävöisiä eli kolmannen kyun omaavia vetäjiä, eli kavereita jotka ovat aloittaneet lajin ehkäpä vuosi tai kaksi ennen kurssilaista. Tämä osoittaa myös, minkälaista on rekisteröityjen yhdistysten asennoituminen uusiin oppilaisiin. Suomessa 1. asteen mustan vyön saavuttaminen kestää noin 5-7 vuotta lajista ja tyylisuunnasta riippuen. Suomessa aika yleisesti 1. asteen mustaa vyötä pidetään jokin asteisena senseinä eli opettajana; eräs suomalainen judoka jopa kirjoitti sen vastaavan mestariopettajaa. Japanissa lajissa kuin lajissa 1-3. dan tarkoittaa vakavasti otettavaa oppilasta. Jos länsimainen kaveri kertoo Japanissa, että on harjoitellut lajiaan 7 vuotta ja juuri saavuttanut ensimmäisen asteen mustanvyön, häntä saatetaan pitää joko laiskana tai hidasälyisenä, koska Japanissa 1. dan saavutetaan 1- 4 vuoden harjoittelulla.

Nykyaikaista budolajia harjoiteltaessa ei ole mikään pakko käydä koskaan Japanissa harjoittelemassa. Monet tuntemani korkea-arvoisetkin aikidon opettajat ovat saattaneet harjoittaa lajiaan jopa 30-40 vuotta, mutta käydä Japanissa muutaman kerran, jos koskaan. Tälläiset opettajat eivät voi välittää lajinsa todellista henkeä oppilailleen. Koryuta harjoiteltaessa on pakko käydä Japanissa, mikäli haluaa kehittyä ? se on välttämätöntä. Tämäkin on tosin hiukan kiinni koulukunnasta. Joka tapauksessa ainakin niiden, jotka ovat vastuussa opetuksesta, on oltava tuttuja pääopettajalle ja tämän lähimmille apuopettajille. Ainoastaan tällöin voi ulkomainen opettaja vahvistaa oppilaidensa edistymisen ja suositella uusia jäsenehdokkaita koulukuntaan. Vanhassa koulukunnassa pääopettaja ei anna korkeita arvoja todentamatta oppilaan tasoa. Aikidossa esimerkiksi 5. dan ja siitä eteenpäin myönnetään paikallisen lajiliiton suositusten mukaan. Todellisuudessa suositellun henkilön taso ei välttämättä ole lainkaan hänelle myönnetyn arvon tasolla, eikä arvon myöntäjä edes tiedä, kuka kyseinen henkilö on. Kendossa taas kaikki arvot suoritetaan aina 8. daniin saakka suuremmissa massavyökokeissa, tällöin tuomarit eivät ole välttämättä lainkaan tavanneet kandidaattia ja tulos saattaa olla kiinni siitä, millä hetkellä joku tuomari sattuu jotakuta vilkaisemaan. Nykyisin korkein vyöarvo on muuten 8. dan on valtaosassa japanilaisia budolajeja. Japaninmatkat ovat erittäin tärkeitä myös, jotta koulukunnan harjoittelu- henki välittyy myös maahan, missä vakituisesti harjoitellaan. On äärimmäisen tärkeää, ettei vanhaan koulukuntaan sekoiteta muista lajeista mitään, ei tekniikoita, ei asennetta, ei käytöstapoja eikä uusia tapoja hankkia oppilaita tai kouluttaa ohjaajia.

Usein on sanomattakin selvää, että nykybudon harjoittelija harjoittelee halutessaan useampaa lajia. Koryun harjoittelijalta sellaista ei katsota hyvällä. Jos koryun harjoittelija harjoittelee jotain gendaibudota, on se yleensä ok, toiseen koryuhun kuuluminen on jo hiukan vaikeampaa. Joiltakin se saatetaan kieltää kokonaan, joissakin tapauksissa sitä saatetaan jopa suositella. Mikä yleensä on erittäin tiukasti kiellettyä, on jonkin oman koryu-koulukunnan toisen haaran harjoittelu tai yhteistyö erotetun jäsenen kanssa. Kaikki edellä mainitut asiat selviävät kyllä kysymällä oman koulukunnan vanhimmilta tai suoraan pääopettajalta. Koryut ovat kuin perheitä: jos sinulla on kaksi perhettä ja alat viettää enemmän aikaa toisen kuin toisen kanssa, toinen loukkaantuu. Ja myös se, että muistat olla tuomatta mitään oppimaasi toiseen harjoittamaasi koulukuntaan, vaatii sinulta erityistä tarkkaavaisuutta.

Budosalilta saatetaan erottaa, jos käyttää taitojaan väärin tai ei maksa jäsenmaksuaan. Koryusta saatetaan erottaa huomattavasti helpommin ja yleensä myös pysyvämmin. Eräässä koulussa kaksi senioria harjoitteli yhdessä. Toinen aiheutti toiselle vahingossa ylimääräistä kipua ja tämän seurauksena nuorempi pikaistuksissaan päästi suustaan loukkaavan kommentin. Vaikka hän pyysi myöhemmin sanojaan useasti anteeksi, vanhempi oli järkkymätön: hän ei halunnut enää ikinä nähdä kyseistä harjoittelijaa salilla ja näin myös toimittiin. Koryussa saatetaan rangaistuksena harjoittelijan arvo myös alentaa. Sopimaton käytös salin ulkopuolella saattaa myös johtaa hamoniin eli erottamiseen. Hamon on nykyisin jyrkin erottamisen muoto. Siinä erotettu henkilö suljetaan kokonaan harjoitteluyhteisön ulkopuolelle. Jos erotettu oli sinun ystäväsi, et saa enää tavata häntä, jos aiot jatkossa kuulua koulukuntaan. Kun ihminen julistetaan hamoniin, kaikki hänen arvonsa ja opetuslupansa luonnollisesti perutaan. Hän ei ole myöskään enää oikeutettu käyttämään koulukunnan nimeä. Vanhaan aikaan seppukuun eli itsemurhaan määrääminen tai henkilön surmaaminen olivat myös vaihtoehtoja.

Kai Koskinen Aikido 5. dan, Katori Shinto ryu Menkyo