Mitä Jutsu oikein tarkoittaa oikeasti

Koryu koulukunnat ja puuasesokeus
Katselin tuossa eräänä päivänä koryu-näytöskoostetta. Dvd:llä esiintyi viitisenkymmentä koulukuntaa ja katsellessani varsinkin asetyylejä huomasin, että osa kouluista on vieraantunut paitsi taistelun asenteesta, todellisten tilanteiden nopeudesta ja erityisesti oikeista aseista.

Tarkoitan tällä sitä, että harjoitusaseen paino, pituus ja käyryys tulisi olla mahdollisimman lähellä oikeaa asetta.

Aloitetaanpa bokkenista eli puumiekasta, joka on siis oikean miekan puinen harjoitusversio. Joskus näitäkin käytettiin kaksintaisteluissa, mutta tämä yleistyi vasta Edo-kauden alun puolivälissä (noin 1650).

Puumiekkojen muoto oli vanhaan aikaan koulukuntakohtainen: pituus, käyryys ja oliko kädensuojusta eli tsubaa vai ei. Yhden yhteispiirteen olen kuitenkin eri koryu-kouluista löytänyt. Useimmissa koryu-kouluissa bokkenin kärki eli kensen oli tylsä, eli se ei olisi pistettäessä aiheuttanut varsinaista lävistystä vaan pahimmillaan sisäelin repeämiä, luiden murtumista ja lievimmillään mustelmia. Usein kärjen muoto oli Funazaki eli veneen kokan muotoinen, joskus täysin tylppä ja myöhemmin hamagurizaki eli simpukankuoren muotoinen (lähinnä oikean miekan kissakia). Viimeksi mainitulla oli suurempi mahdollisuus lävistäviin virheisiin. Tämän kaltaiset bokkenit oli suunniteltu ainoastaan hitaaseen ja erittäin formaalin muodon harjoitteluun. Myös bokkenien pituus on koulukuntakohtainen. Suurin epäkohta liittyy mielestäni painoon. Joidenkin koulukuntien puumiekat ovat erittäin kevyitä. Sellaisia miekkoja on kuitenkin lähes mahdotonta löytää. Käytännössä se tarkoittaa tietysti sitä, että jos tällaisen koulun jäsen ei aktiivisesti harjoittele liikkeitä myös oikeilla miekoilla, hän ei pysty käsittelemään oikeita aseita samalla nopeudella, jolla käsittelee harjoitusaseitaan.

Japanilaisen miekan väistintä eli tsubaa ei ole suunniteltu torjumiseen vaan siihen, ettei käyttäjän oma käsi luiskahda terälle esimerkiksi pistoa suorittaessa. Vanhimmissa nykypäivään selvinneissä koryu-kouluissa ei käytetä tsubaa bokkenissa lainkaan. Tsubia on ollut olemassa kaikkia kokoja, mutta esimerkiksi lyhyen miekan väistimet ovat pääsääntöisesti pienempiä kuin kantajansa nyrkki. On ymmärrettävää, ettei tälläisellä tsuballa voi lyödä tai torjua kovin tehokkaasti. Puumiekkojen tsubat ovat sen sijaan yhtä suuria oli kyseessä sitten katanan tai wakizashin kopio.

Naginatat ja yarit eli keihäsaseet

Keihäsharjoitusaseissa suurin ero on selkeästi painossa. Tyylisuuntaiset pituudet ovat pääsääntöisesti oikean aseen kokoisia. Suurin sokeus tässä tulee siitä, ettei ymmärretä oikealla terällä varustetun aseen painoa. Esimerkiksi miesten yli kaksi metriä pitkät naginatat ovat melko raskaita oikealla terällä. On kokemattomuutta kuvitella, että voisit käyttää tälläistä asetta pitämällä aseen peräpäästä kiinni. Sellaisella otteella et voi hallita asetta saati, että voisit tehokkaasti iskeä, viiltää tai pistää. Tämä pätee varsinkin naginatoissa. Otteen on oltava melko keskellä asetta, jotta sitä voi käyttää tehokkaasti ja tarkasti. On helppoa erehtyä kuvittelemaan liikkeitään toimiviksi, jos ei ole koskaan kokeillut niitä oikealla aseella. Naginatalla on suotavaa kokeilla myös tameshigiriä eli testileikkausta.

Oikeiden pistokeihäiden kärjet ovat pääsääntöisesti huomattavasti lyhyempiä kuin naginatojen ja näin ollen myös kevyempiä. Tähän asti näkemistäni koulukunnista pistokeihäsharjoitusaseet vastaavat parhaiten oikeita aseita sekä pituudelta että painoltaan. Poikkeuksena on Omiyari- keihäs, jonka terä saattaa olla yli 80 senttiä pitkä.

Ketjuaseet

Kusarigamat ja chikirikit ovat luonnollisesti kaksintaisteluaseita, koska ne sitovat taistelijan yhteen viholliseen liian pitkäksi aikaa. Ne tarvitsevat myös paljon tilaa, jotta niitä voi käyttää tehokkaasti. Tilaa ei taistelukentillä välttämättä ole. Niitä on usein sanottu myös köyhien samuraiden aseiksi. Tottahan on, ettei tuollainen pieni sirppi ketjulla ole paljoa aikoinaan maksanut. Harjoittelussa monet koulukunnat suosivat jälleen puista harjoitusasetta, jossa ketjun on korvannut naru ja rautapallon pehmeä hiekalla tai squaspallolla täytetty nahkapussi. Tälläistä asetta on ilo pyöritellä, hieno viuhuminen kuuluu kauas ja asetta on helpohko kontrolloida. Jokaisen kyseisiä asioita harjoittelevan olisi hyvä ostaa tai rakentaa oikea vastaava ase ja kokeilla sitten miten sujuu. Osa ketjuaseita käyttävistä koulukunnista käyttää näytöksissä edelleen oikeaa asetta, jonka terä ja rautapallo on pehmustettu päältä ja ketju on normaalisti peittämätön. Se on realistinen tapa harjoitella parin kanssa kyseisellä aseella. Ohimennen vielä mainittakoon, että vanhan oikean kusarigaman erottaa modernista kopiosta parhaiten siitä, että oikean ketju on pyöreää ja kopioiden soikeaa. Pyöreä ketju lukittautuu kohteeseen paremmin kuin soikea. Se ei myöskään mene ja jää solmuun yhtä helposti kuin soikea, esimerkiksi vain kuljetettaessa asetta.

Useimmat nykypäivään selvinneet koryu-koulukunnat ovat syntyneet vasta rauhan aikana. Vaikka ne ovat syntyneet soturiluokan jäsenten käsistä, nämä soturit eivät välttämättä olleet koskaan taistelleet kyseisillä aseilla tai tekniikoilla. Osa koulukunnista taas tulee kauppiaiden jälkeläisiltä. Heillä oli aikaa ja rahaa harjoitella bujutsua silloin, kun samurailuokka lakkautettiin ja köyhtyvät samurait opettivat taitojaan kenelle tahansa, jolla oli varaa opetuksesta maksaa. Nämä nuorukaiset eivät kuitenkaan tunteneet samurailuokan tapoja, eivätkä olleet koskaan taistelleet oikeasti. Kun he alkoivat kehittää omia liikkeitä, muokata ja perustaa koulukuntia, alettiin mennä jo kauas totuudesta. On hyvä tiedostaa nämä tosiasiat, eikä vain sokeasti uskoa opettajaansa, vaikka tämä parhaimillaan japanilainen olisikin.

Vuosien vieriessä olen huomannut, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää tai kuulostaa. Japanilaiset koryu-koulukunnat sisältävät paljon suodatettua tietoa ja osa perustuu puhtaasti valheille, valkoisille tai pikimustille. Edes Nihon kobudo kyokai ei ole poikkeus tästä. Väittäisin, että alle kymmenen koulukuntaa selviäisi todellisesta historiansa tutkimisesta täysin puhtain paperein. Jos koryuksi luetaan vain ennen Meiji-kautta kehitetyt koulukunnat, niin Suomessakin useampi koulukunta, joka luetaan nyt koryuksi, joutuisi muuttamaan historian tarinaansa.

Kaikkien aseellista koryu koulukuntaa harjoittelevien ihmisten pitäisi ehdottomasti harjoitella aika ajoin myös oikealla vastaavalla aseella, vaikka yksin ja ilmaan, mutta kuitenkin samoja liikkeitä kuin parin kanssa harjoiteltaessa. Ilman tällaistä harjoittelusta puuttuu kytkös realismiin. Kuinka hyvin arvelisit kaverin, joka on pelannut air softia muovipyssyillä pärjäävän oikean aseen kanssa ensi kertaa? Siinä on aseen painon lisäksi rekyyli ja usein aloittelijaa säväyttävä pamaus, joka aiheuttaa silmien sulkemista ja aseen ylimääräistä liikettä juuri laukaistaessa.

Kukaan muu kuin koulukunnan soke ei voi muuttaa koulukunnan harjoittelua tai harjoitusaseita, mutta kukaan ei estä sinua kokeilemasta yksin tai kaverin kanssa oikeilla aseilla. Älä eksy oikealta tieltä ja luule, että ilmalla täytetyillä kumimiekoilla sparraus olisi tai toisi realismia harjoitteluun.

Niten Ichi ryun 11.soke Iwami Toshio Genshon sanoja lainaten: ”Seishin saku do”. Eli vapaasti käännettynä ”puhtain sydämin suoraan eteenpäin”

Kai Koskinen