Huono opettaja, hyvä oppilas

Sain tässä taannoin voimakasta kritiikiä, koska eräs laiskaksi määrittelemäni (nyt) entinen oppilaani esitti mielipiteensä siitä kuinka asiat ovat ja kuinka niiden pitäisi hänen mielestään olla.

Minä tiedän olevani jyrkkä ja perinteitä kannattava opettaja. Siitä syystä erityisesti nuorten oppilaiden voi olla vaikeaa sopeutua salilleni. Vanhoihin lajeihin hakeutuvilla, eksoottista ja romanttista soturilajia harrastuksekseen etsivillä ihmisillä, varustettuna nykyaikaisen ihmisen ajankäytöllä ja mukavuuksilla, on melko varmasti vaikea tulevaisuus minun salillani.

En vaadi pokkurointia tai palvontaa, mutta vaadin 100% panostamista oppilaan valitsemaan lajiin. Varsinkin, jos laji on useita satoja vuosia vanha. Vanhoissa lajeissa ryhmät ovat pieniä ja on kohteliasti ilmoittaa, jos jää harjoituksesta pois. Hyvä syy jäädä pois on esimerkiksi työmatka, sairastuminen ja kuolema (myös perheenjäsenen). Sen sijaan ”väsytti”, ”ei huvittanut” tai ”olin masentunut” eivät ole hyviä syitä jäädä kotiin.

Ainoastaan päivittäinen harjoittelu voi tehdä mestarin

Vanhimmassa lajissa jota opetan ja opiskelen, on onnekseni loistava runkoryhmä. He ovat sitoutuneita, koska he ottivat selvää mistä on kyse ennen kuin liittyivät koulukuntaan. Minä tein selväksi kuten teen kaikille kouluun pyrkiville, mitä koulukunnan harjoittelu edellyttää. Yksi yhdistävä tekijä parhaissa oppilaissani on myös se, että 98% heistä omasi jonkin asteen mustan vyön jostain gendai-budolajista kuten jujutsu, aikido, judo, karate. He olivat siis osoittaneet jo jokinlaista pitkäjänteisyyttä, ennen kuin koputtivat koryu-ovelle.

Kaikissa lajeissa ja tyylisuunnissa ihmisiä aloittaa ja lopettaa. Sitä ei voi kukaan koskaan muuttaa. Valtaosa nykyajan harjoittelijoista on kokeilijoita, jotka etsivät sitä ”oikeaa” heille sopivaa lajia. Useimmissa lajeissa suositaankin kurssityyppistä mallia, jossa ikään kuin annetaan mahdollisuus kokeilla ilman sitoutumista lajiin. Monet koryu koulutkin toimivat nykyään näin, mutta eivät kaikki. Kyseinen malli ei aina ole edes koulukuntakohtainen vaan joskus dojo- eli salikohtainen. Esimerkiksi minä en halua opettamiini vanhoihin kouluihin mukaan kokeilijoita. Aloittelija vie aina aikaa opettajalta ja muilta oppilailta. Vanhat opit ovat hyvin vaativia liikeratojen tarkkuuden suhteen ja olisi ajan hukkaan heittämistä yrittää kouluttaa niitä ihmiselle, joka ei ole varma haluaako hän edes oppia kyseiset liikkeet.

Itse opiskelu

Minä opetan lajista ja oppilaiden tasosta riippuen 2 – 4 kertaa viikossa. Jos oppilas ei aio tai halua tehdä töitä oppimansa eteen myös vapaa-ajallaan, hidastuu hänen oppimisensa verrattuna aktiivisiin oppilaisiin. Silloin on turha itkeä, jos nuoremmat oppilaat menevät ohi. Opettaja voi joutua korjaamaan samat virheet jokaisessa harjoituksessa, jos oppilas ei itse yritä. Opettajan tehtävä on tarjota opetettava materiaali mahdollisimman oikein oppilaalle. Oppilaan tehtävä on omaksua materiaali mahdollisimman hyvin ja nopeasti.

Kiiltokuvaopettaja

Sangen monilla oppilailla on varsin ruusuinen kuva 'budo-opettajista'. Ollaan luettu zen ja jousella ampumisen taito tai odotetaan valkopartaista viisasta miestä, joka on yhtä universumin kanssa. Pettymys on suuri, kun oma opettaja joku päivä sanookin pahasti, kiroilee tai ilmaisee mielipiteensä, joka saattaa olla hyvinkin jyrkkä nykyajan kukkahattutäti ihmisille, joiden mielestä kaikki pitää hyväksyä ja kaikkia rakastaa. Hei! Käy se kaikista mestareista suurinkin vessassa. Aikidon perustaja, rauhaa rakastava Morihei Ueshiba haukkui oppilaansa pystyyn, kun tämä tuli treeneihin ilman hakamaa. Oppilas joutui seuraamaan harjoitukset. Samoin hän yritti juosta kiinni ja rangaista fyysisesti lasta, joka oli lyönyt hänen omaa lastaan. Ueshiballa oli myös tapana poltella tupakkaa, varsinkin ennen näytöksiä. Aijai kuulostaapa ikävältä ja melko tavalliselta ihmiseltä.

Japanissa kaikki on paremmin

Kun oppilas käy kerran tai pari kertaa Japanissa, saattaa Japani ja japanilaiset ihmiset dojolla tuntua niin mukavilta ja käytöstavoiltaan mahtavilta. Hei, nyt kerron teille suuren salaisuuden! Se johtuu ainoastaan siitä, ettei kukaan tunne aloittelijaa. Heille hän on vieraasta maasta, kenties ensikertaa heidän maassaan vieraana. Tottakai hänelle ollaan kohteliaita. Totuus onkin sitten hieman synkempää. Olen henkilökohtaisesti nähnyt dojo-kiusaamista niin aikido-dojoilla kuin myös koryu-dojoilla. Joissain tapauksissa ihmisiä kohtaan, jotka ovat ensimmäisessä harjoituksessaan, toisin sanoen kusisessa tilanteessa muutenkin. Olen nähnyt kuinka vuosia salilla käynyt kaveri eristetään, koska hän on osoittanut ettei kuuntele neuvoja, joita hänelle on tarjottu. Yllättävän lyhyessä ajassa siinä hiipii lopettamisajatus päähän, kun kukaan ei tule enää pariksesi vaikka pyytäisit. On hyvä myös tiedostaa, että vie vuosia ennen kuin sinut muistetaan japanilaisella dojolla. Törmään jatkuvasti tilanteisiin joissa Japanilainen sempai kysyy jonkun oppilaani nimeä ja onko hän kenties ensimmäistä kertaa salilla, vaikka kaveri olisi käynyt dojolla jo pari kertaa. Älä luule olevasi arvostetumpi kuin olet, on hyvä muisti sääntö.

Pahansuopaisia ihmisiä on kaikissa maissa ja kaikissa ihmisryhmissä. Eräässä japanilaisessa koryu naginata-koulussa oli soke kuolemassa, hän pyysi lähimpiä oppilaitaan kuolinvuoteelleen kuuntelemaan viimeiset ohjeensa ja vannotti kolmea oppilasta lupaamaan, että he toimisivat hänen ohjeiden mukaan. Kaikki vannoivat näin tekevänsä. Ohje oli, että yhdestä läsimaisesta menkyo-arvon omaavasta tulisi soke-dairi (soken sijainen) kunnes hän saisi koulutettua eräästä nuoresta japanilaisesta seuraavan soken. Kuinka ollakkaan paikalla ollut japanilainen alkoi käydä muiden selän takana neuvotteluita kobudo kyokain sekä shinkokain kanssa vaatien, että hänet nostetaan seuraavaksi sokeksi. Valitettavasti kyseiset järjestöt näin myös toimivat. Ilmeistä oli, ettei järjestöjen päättäjät halunneet länsimaalaista koulukunnan päälliköksi edes väliaikaisesti. Kyseinen japanilainen oli muuten shoden eli ensimmäisen tason saavuttanut. Hänen oppiinsa menevät eivät koskaan tule saavuttamaan koulukunnan oppeja kokonaisuudessaan. Jokainen joka on viettänyt aikaa Japanissa enemmän kuin muutaman viikon on melko varmasti törmännyt rasismiin. Omasta mielestäni rasismi on tietyissä asioissa ok, mutta toisissa taas äärimmäisen typerää.

Koko Japanin yhteiskunta perustuu hierarkiaan niin dojo, työ- kuin perheelämässäkin. Kaikessa mitataan ja etsitään omaa paikkaa, ja se on aina jonkun alapuolella ja jonkun yläpuolella. Vaikuttajina ovat kuinka kauan on ollut dojon tai työpaikan jäsen, ikä ja arvot. Tuntemattomat mittaavat jopa puhetyylinsä sen mukaan missä ammatissa toinen on ja minkä ikäinen hän on. Tiedän, että nyt monet modernistit alkavat valittamaan, että miksi meidän tulisi käyttäytyä kuin Japanissa? Käykää siellä ja miettikää minkälaista olisi elää mailmassa, jossa kaikki käyttäytyisivät kuten japanilaiset? Ei se mikään paratiisi ole, mutta tsiljoona kertaa parempi maailma mitä eurooppa on, ainakin ahkerille ihmisille.

Ystävyys dojolla

Eräs sempai sanoi minulle kerran, että ainut mahdollisuus länkkärille päästä sisään dojon sisäpiiriin on solmia ystävyyssuhde ylempään eli kauemmin harjoitelleeseen dojon arvostettuun jäseneen. Hän myös muistutti, ettei koskaan saa luulla ystävyydeltä liikoja, vaan aina muistaa kyseisen ystävän ylempi asema. Pahin virhe on julkisesti alkaa läpsiä häntä olkapäille liian tuttavallisesti kysellen ”mitä äijä”.

Pahat sanat

Kun opettaja (minä tai joku muu) joskus sanoo sinulle ikävästi tai pahasti, ei se ole henkilökohtaista, vaan sen tarkoitus on muokata tai muuttaa tapaasi tehdä tai ajatella asioita. Joskus ne ikävävimmät sanat jäävät parhaiten muistiin ja palauttavat asian mieleen, kun seuraavan kerran teet sitä, missä tai mistä sinua ikinä haukuttiinkin. Ollessani armeijan ampumavalmennettavissa, käytti kouluttajamme äärimmäisen rumaa ja karua kieltä, mutta kun tartun kivääriini missä tilanteessa tahansa, radalla tai metsällä, muistan tämän opit aina. Muistan myös kuinka aikido opettajani Nishio Shoji sanoi minulle 4.danin kokeen jälkeen, että vihdoinkin opit lyömään miekalla. Samoin eräs koryu-senseini kertoi liikkumiseni olevan kuin kehitysvammaisella, elehtien miltä näytän, kun yritän suoriutua harjoituksesta. Minua ei ole kukaan saanut masentumaan haukkumisilla, koska olen aina ollut tietoinen siitä, että opettajani tarkoittaa hyvää vaikka haukkuisikin minua. Se todistaa, että hän haluaa minun oppivan hänen opettamansa asiat. Pahinta olisi se, ettei hän kiinnittäisi minuun mitään huomiota, ei hyvää, ei pahaa. Se tarkoittaisi, ettei hän enää halua opettaa minua.

Kun ei toimi

Joskus on kuitenkin parempi vaihtaa lajia ja salia. Itse olen päätynyt sellaiseen parikin kertaa. Ensi kerran aikidossa, kun salilla ei ollut selkeää linjaa mitä tehdään, miten tehdään ja kuka vetää. Toisen kerran koryussa, kun tajusin, ettei opettaja oikeasti ole enää koulukunnan jäsen ja hän ei myöskään opeta/hallitse koulukuntaa kokonaisuutena. Kolmas kerta johtui pääopettajan johtamistavasta. Ihmisiä ylennettiin ilman, että he osasivat tai olisivat aktiivisia ja niitä, jotka oikeasti tekivät päivittäin töitä oppiakseen, jarrutettiin. Olen myös käynyt itse kokeilemassa useita lajeja. Ei kokeilemisessa mitään pahaa ole, täytyy vain ymmärtää etteivät kaikki koulukunnat hyväksy kokeilijoita.

Plus, miinus nolla

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että jos haluat välttyä negatiivisiltä tunteilta ja kenties haukuilta, se on äärimmäisen helppoa, ainakin minun salillani. Käy aktiivisesti harjoituksissa. Jos jäät pois, ilmoita siitä. Opiskele myös omalla ajallasi. Älä pidä melua itsestäsi, mielipiteistäsi (jollei niitä kysytä) tai saavutuksistasi. Dojollani on oppilaita (noin parikymmentä), jotka ovat harjoitelleet alaisuudessani kymmeniä vuosia ja erittäin aktiivisesti, enkä ole joutunut juuri koskaan ketään heistä haukkumaan, komentelemaan tai tuntemaan syyllisyyttä tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.

Oppilaan oma ego on hänen pahin vihollisensa

Kun kuulet tai sanot: ”Sinä sait minut tuntemaan paineita, saat minut tuntemaan pahoin, minua ei oteta tai otettu huomioon, minusta ei oltu kiinnostuneita” tai yksinkertaisesti minun mielestäni... Huomaatko mikä niitä kaikkia yhdistää? Se on minä, minä minä. Vanhan bujutsun tarkoitus oli olla työkalu sotilaille, joiden piti olla valmis tappamaan ja kuolemaan toisten johtajien ja ihmisten puolesta. Kuinka paljon luulet heidän hokeneen minä minä mantroja? Ja kuinka luulet minä-minä-miehen kuolevan tai edes jollain tavoin uhrautuvan toisten puolesta?

Näin me valehtelemme käytöksellämme Japanissa

Olen usein nähnyt kuinka hienosti länsimaalaiset oppilaat yrittävät käyttäytyä Japanissa. On myös niitä oppilaita, jotka eivät yritä vaan käyttäytyvät hyvin. Jos dojokäytös on huonoa tai lepsua Suomessa, niin ei sitä hyvää käytöskulissia pysty ylläpitämään loputtomiin Japanissa. Mainittakoon nyt vielä erikseen, ettei koryu salilla ole mitään armeijamaista pokkurointikuria. Siellä on luonnollinen hierarkia, jota ei yleensä tarvitse selittää oppilaille. Siellä voi nauraa tai kertoa jopa vitsin kesken treenin (ei kuitenkaan kesken harjoittelun tai harjoiteltaessa, mutta esimerkiksi omaa vuoroa odoteltaessa). Siellä pätee aiemmin selittämäni japanilainen hierarkia, siellä on sensei = opettaja, sempai = vanhempi oppilas ja kohai = nuorempi oppilas. Jokainen dojon jäsen on joku edellä mainituista, ja joku on aina yläpuolellasi ja alapuolellasi. Tasa-arvoa dojolla ei ole. Jos alat sellaista vaatimaan, niin dojourasi tulee olemaan lyhyt.

Niiden opettajien ja salien jotka haluavat, että heidän ryhmänsä pärjää ja on pidetty Japanissa, kannattaa yrittää ylläpitää japanilaista dojokäyttäytymismallia yllä myös Suomessa. Alusta asti jokaisen oppilaan tulisi aina huolehtia siitä, että häntä ylemmällä on paremmin kuin itsellä. Tarkoitan tällä esimerkiksi shoojia eli dojon siivousta. Ei ole hyvä, jos ylempi moppaa rätillä lattiaa, kun alempi kaivaa nenäänsä ja odottaa oman rättinsä saamista. Alempien pitää hakea kaikkea pientäkin millä voi helpottaa sempainsa elämää (dojolla tai dojon järjestämissä tapahtumissa). Se ei siis tarkoita, että kohai kävisi sempaille kaupassa vapaa-ajalla. Tosin olenpa nähnyt joskus Japanissa kuinka oppilaat ovat asentaneet opettajansa uuden keittiön vapaa-ajallaan.

No habla japanese

Nykyään yhä useammat harjoittelijat ovat opiskelleet myös japanin kieltä, mikä on erittäin hyvä ja hieno asia. Joskus tarvitaan silti kieltäkin enemmän tunteen ja ajoituksen ymmärtämistä. Kerran olimme Japanissa erään oppilaani kanssa, joka oli käynyt parikin kielikurssia. Jossain vaiheessa hän kommentoi pitkin lausein jotain yleistä löpinää japanilaiselle sempaillemme, joka kuittasi lauseet ”hai”. Hetken kuljettuamme ja kun kaverini ei huomannut, japanilainen kääntyi puoleeni ja kysyi mitä ihmettä ystäväni oli oikein sanonut. Suomalaisten on melko helppoa oppia puhumaan japania ääntämisen vuoksi (lukeminen ja kirjoittaminen onkin sitten toinen juttu). Suosittelen kaikkia kynnelle kykeneviä sitä opiskelemaan.

Omiyake eli tuliainen on tärkeä osa Japanin matkailua. On tärkeää osata ajoittaa lahjan anto oikeaan hetkeen, eikä vain tönäistä pakettia senseille jossain välissä.

Uudet oppilaat

Mitä kauemmin olen opettanut vanhoja kouluja, sitä vähemmän kaipaan uusia oppilaita. Moniin nykyaikaisiin lajeihin salilleni tulee ihmisiä vuosittain kurssien kautta. Menee noin 3-6 kuukautta, kun alan opettelemaan uusien kavereiden nimiä. Tunne lienee hieman sama kuin oli aikoinaan sotarintamilla: kukaan ei halunnut edes kuulla uusien kavereiden nimiä, koska he kuolisivat kokemattomuuttaan kuitenkin piahkoin. Budolajeissa he kuitenkin lopettavat piahkoin, miksi vaivautua? Siinä vaiheessa kun muistan nimesi, alan myös odottaa sinulta sitoutumista harjoitteluun ja pikkuhiljaa tutustumaan oppilaaseen paremmin.

Paskan puhujat

Varmasti missään muissa kuin budolajeissa ei ole niin paljon paskan puhujia. Esimerkiksi minusta muutama korkea arvoinen Suomalainen aikido opettaja muistaa toistuvasti varoitella oppilaitaan. Vahingoitan oppilaitani tahallaan, milloin olen sadisti, natsi milloin juoppo yms. kyllä mailmaan puhetta mahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä vietän kuukauden Japanissa joka vuosi. Herään nykyisin joka aamu ennen klo viittä, suorittamaan uskonnolliset lajeihini kuuluvat seremoniat. Ylläolevan tarkoitus on kertoa, että minä otan lajini 100% tosissaan. Kuinka moni aikido guruista edes tietää mitään Japanilaisista uskonnoista? He pitävät ihmisen kuvaa shinzenissä. Ueshiba oli varmasti erikoinen mies, mutta ei kuitenkaan jumala. He eivät osaa edes vastata, jos heidän oppilaansa kysyy mihin jalka pitää astua jossain tietyssä tekniikassa. Vastaus on usein, ettei sillä ole niin väliä, mikä sinusta hyvältä tuntuu ja niin edes päin. Jos me harjoittelemme taistelutaitoa, niin jokaisella liikkeellä on paikkansa, tarkoituksensa ja syynsä. Ei ole mielestäni ihme, että he pelottelevat oppilaitaan minusta. Valtaosa oppilaista jättäisi heidät melko varmasti, koettuaan jotain todellista. Jotkut erittäin ”harmoniset opettajat” ovat myös lyöneet ukejaan (hyökkääjä), mikäli uke ei ole toiminut oletetulla tavalla. Se on mielestäni alhaisista käytösmalleista alhaisinta. Opettaja on siis niin taitamaton, ettei hän saa hyökkääjää liikkumaan haluamallaan tavalla. Sen jälkeen, käyttäen opettajan asemaansa väärin, lyö ukeaan oikeasti tietäen, ettei oppilas voi lyödä takaisin. Edellä mainitun kaltaisia opettajia kaikkien tulisi välttää, vaikka heillä olisi mikä arvo tai titteli. Toinen asia on sitten, jos oppilas haastaa opettajansa, eli kesken harjoituksen yrittää näyttää, että hän voi voittaa tai pärjää opettajalleen, tälläistä oppilasta on pakko ojentaa.

Jotkut oppilaat kehuvat treenivuosillaan. Eräs opiskelija tuli salilleni kertoen harjoitelleensa aikidoa seitsemän vuotta, mutta koska ei ollut vöiden perään oli yhä 5.kyu. Hän kävi salillani kolme vuotta kunnes muutti muualle ja tuli noutamaan harjoitusaseensa. Tuolloin sanoin hänelle, ettei laskisi näitä kolmea vuotta mukaan CV:nsä, koska hän oli käynyt harjoituksissa alle 40 kertaa kolmen vuoden aikana. Ilmainen neuvo hänen kaltaisille ihmisille: laskekaa tunteja, älkää vuosia.

Jos sinä teet kaiken ollaksesi hyvä oppilas, niin minä teen kaikkeni ollakseni hyvä opettaja.

Minun näkemykseni on nykyisin, että oppilaan tehtävä on näyttää sitoutumisensa, valmiutensa ja kykynsä ennen kun hän voi vaatia sitoutumista hänen opettamiseensa opettajaltaan.

Rehellinen?

Jos aiot lopettaa ja kertoa opettajallesi päätöksestäsi muuten kuin kasvotusten, niin koita nyt edes kerran elämässäsi olla mies ja kertoa totuus, mistä päätöksesi johtuu. Äläkä valehtele itsellesi ja syytä opettajaasi siitä, että sinä et saa peffaasi salille silloin kun pitäisi ja laji tai koulukunta on liian vaativa sinulle.

Toivottavasti järkytti ja antoi ajattelemisen aihetta.
Toivoopi: Kai Koskinen