Rokushaku-bō on noin 180 sm pituinen sauva. Sille on enemmän muodollisia liikesarjoja (kata) kuin millekään muulle aseelle. Yleensä bōta kutsutaan Okinawalla nimellä kon tai kun. Nämä sauvat ovat malliltaan joko pyöreitä tai kahdeksankulmaisia, tyypillistä Okinawan bōlle on sen kärkiä kohti kapeneva muoto. Ryū Kyū Kobujutsu Hōzon Shinko Kaissa on myös Kyushaku-bō (n. 270 sm), Sanshaku-bō (n. 90 sm) ja Eiku (airo, mela) katat.

Saista on tullut eräänlainen Okinawan asetekniikoiden symboli ja se on kuvattuna monien modernien karatetyylien tunnuksissakin. Saita (kuvassa ylinnä) on joskus luonnehdittu riisinistutuspuikoksi, mutta tähän tarkoitukseen tätä metallista asetta tuskin käytettiin. Sai oli Okinawalla poliisien "pamppuna", myös kuninkaanlinnan vartijat käyttivät sitä. Japanissa poliisit käyttivät samankaltaista välinettä (jutte). Sai lienee kuitenkin tullut Okinawalle Kiinasta. Vastaavanlainen väline on myös monissa Indonesian kamppailutyyleissä, joissa se tunnetaan nimellä tjabang. Eräs versio saista on nk. manji-sai (kuvassa alinna).

Tonfan alkuperästä on esitetty, että se olisi mm. käsimyllyn puukahva. Toinen näkemys on, että tonfa muokattiin erilaisista kiinalaisista aseista. Thaimaalaisessa Krabi Krabong kamppailulajissa on myös tonfan kaltainen ase, mai sok. Perinteisiä tonfa-katoja on vähän, mutta nykyään niitä on kehitetty lisää. Monien maiden poliisilaitosten käyttämä sivukahvapamppu on moderni versio tonfasta.

Nunchaku on monesti esitetty varstana, jota olisi käytetty riisinpuinnissa. Okinawalainen varsta oli kuitenkin hyvin samankaltainen kuin Suomessakin: pitkä varsi ja lyhyt "pää". Karatehistorioisija John Sellsin mukaan nunchakua on saatettu toisinaan käyttää myös varstana japanilaisten miehittäjien hämäämiseksi, nykyään Okinawa tosin on virallisestikin osa Japania. Vastaava ase on löydettävissä jälleen myös Kiinasta, jossa sitä kutsutaan nimellä nung-cha-kung. Ase on saattanut alunperin olla myös eräänlainen okinawalainen versio hevosen kuolaimista. Perinteisesti nunchakua käytetään "joustavana pamppuna", voimakkailla lyönneillä. Ei monimutkaisilla rannemanipulaatioilla, joita voi joskus nähdä modernissa nunchaku harjoittelussa ja elokuvissa. Nunchakusta on monia erilaisia variaatioita: osat saattavat olla eri pituisia ja niitä voi olla useampia kuin kaksi.

Kama on maatyökalu – pieni sirppi. Myöhemmin työvälineestä kehitettiin enemmän kamppailuun suunniteltuja vahvempia malleja. Kuvassa vasemmalla puiset harjoitusversiot, oikealla terävät kamppailukäyttöön tehdyt kamat. Japanissa vastaavanlaisen sirpin perässä oli toisinaan pitkä ketju, jolla oli mahdollista "sitoa" vastustaja hetkeksi. Okinawalla tällaista mallia ei yleensä käytetty, mutta siellä solmittiin kaman kahvoihin joskus pienet narut, jolloin lyöntietäisyyttä oli mahdollista
hetkellisesti lisätä.

Tekkō on itämainen lyömäase. Erään teorian mukaan sen malli Okinawalla on kehitetty satulassa käytetystä jalustimesta. Tosin vastaavia aseita tavataan myös muissa kulttuureissa. Jotkut tekkōt ovat vain lyhyitä kädessä pidettäviä puisia keppejä, joissakin taas on teroitetut kärjet. Jotkut ovat metallisia – erilaisin rakentein.

Tinbe & rochin on kilpi ja miekka -metodi Okinawan tapaan. Tinbe on yleensä pieni liikuteltava puinen, nahkainen tai esim. kilpikonnan kuoresta tehty kilpi, toisinaan jopa ruukun kansi tai iso hattu. Rochin on lyhytvartinen keihäs, käsin tehty veitsi, joskus japanilaistyylinen tanto-veitsi, teroitettu bambukeppi tai lyhyt miekka. Japanissa tämä on varsin harvinainen aseyhdistelmä. Okinawallakaan sitä ei paljoa harjoitella.

Surujin on pitkä ketju, jonka päissä on painot. Tämä muistuttaa pitkälti japanilaista manrikigusaria. Ketjulla on mahdollista sitoa hetkellisesti, lyödä painoilla ruoskan tapaan tai lähikamppailussa myös kuristaa vastustajaa. Alunperin surujin oli naru, jonka päihin oli kiinnitetty kivet. Myöhemmin narun sijasta alettiin käyttää myös ketjua metallipainoin. Ketjun pituus saattaa vaihdella, mutta 150 sm (kuvassa) ja 240 sm ovat yleisimmät mitat.