Vanhat koulukunnat eivät ole massalajeja

Yksi merkittävä ero todellisen koryun ja modermien kamppailulajien välillä on
harjoittelijoiden määrä. Massaopetus sekä massojen haalinta saleille ovat
eräitä ongelmatekijöitä, varsinkin silloin kun modermin lajin opettaja alkaa
harjoittelemaan koryu-koulukuntaa.

Modermit lajit ovat selkeästi suunnattu isoille ihmisjoukoille ja jokainen
nykyaikainen "budo"-laji haluaakin mahdollisimman paljon ihmisiä
harjoittelijoikseen. Paljon ihmisiä = rahaa = valtaa.
Laji saattaa sisältää henkisesti kasvattavia oppeja tai olla kansainvälistä
kilpaurheilua. Lajia johtaa yleensä japanilainen katto-organisaatio, joka kerää
vähintään mustien vöiden maksut, ja joskus muitakin maksuja. Nykylajien
kattojärjestöt ovat pääsääntöisesti puhdasta liiketoimintaa. (Pieni sivuraide:
Olisi mielenkiintoista tietää minkälaisia veroja kyseiset järjestöt maksavat,
kun rahaa viedään EU-alueelta Japaniin? Vuositasolla puhutaan kuitenkin
kohtuullisista summista. Näistä ei taida kellään olla mitään oikeaa tietoa?)
Lisäksi on tullut lajeja, jotka antavat ymmärtää olevansa vanhoja, mutta lajin
ideologia ja levitys antavat kuvan selkeästi kuvan modermista lajista.
Puhutaan tehokkaasta samurai-taistelutaidosta todellisuuden ollessa jotain
aivan muuta.

Vanhojen koulukuntien omaan aikaan ei ollut kovinkaan hyvää ja tehokasta
tapaa levittää lajia. Tiettävästi se ei ollut aikoinaan tarkoituskaan. Suurinosa
opettajista otti vain muutamia oppilaita, jotka opettaja tiettävästi valitsi
huolella. Vanhaan aikaa sota- tai läänin herra (Daimio) tai klaani saattoi
palkata jonkun koulukunnan opettajan opettamaan sotureitaan. Yleensä
palkattiin joku jonka maine taistelijana oli hyvä. Joskus palkattiin kuuluisan
koulukunnan menkyo (koulukunnan läpäissyt) pääopettajan suosituksesta.
Esimerkkinä toimikoon Yagyu Shinkage ryu: Kun Muneyoshi kieltäytyi
ikäänsä vedoten Tokugawa Ieyasun opettamisesta, hänen poikansa Munenori
valittiin hänen suosituksestaan.

Yleensä koryun harjoittelumahdollisuudet riipuivat siitä, mihin oli sattunut
syntymään, mihin lääniin meni tai joutui töihin. Omasta läänistä poistumiseen
tarvittiin kirjallinen lupa. Klaanien sisäisiä koulukuntia kutsuttiin Otome ryuksi.
Tälläisen koulukunnan harjoittelu oli tietysti rajattu tiukasti vain kyseisen
klaanin sotureille. Ulkopuolisten opettaminen oli kiellettyä ja koulukuntien
oppeja suojeltiin tarkasti. Joskus läänin herra tai jopa Shogun saattoi
järjestää tapahtuman, jossa joko alueen tai kutsutut koulukunnat pitivät
näytöksen tai ottelivat toisiaan vastaan. Tälläisiä näytöksiä varten vanhat

koulut opettelivat piilottamaan tekniikoiden todellisen tarkoituksen lisäten
turhia liikkeitä tai korostamalla liikettä, jolla ei oikeasti ollut suurta merkitystä
varsinaisen tekniikan kanssa. Toinen syy tekniikoiden salailuun oli se, ettei
oppilaille haluttu opettaa kaikkea ennen kuin oppilas oli varmuudella todettu
luotettavaksi. Nykyääkin on ihmisiä, jotka liittyvät kouluihin ja luultuaan, että
ovat oppineet kaiken alkavat opettaa itse, joskus jopa koulukunnan nimeä
käyttäen.

Vanhoissa kouluissa oli käytössä aivan erilaiset arvot kuin nykyiset Kyu/Dan
ja värivyö-systeemit. Tasokokeita ei juurikaan ollut. Oppilaan saavutettua
tietty taso opettaja myönsi hänelle tasoa vastaavan arvon, jonka jälkeen
oppilaalle opetettiin tason salaiset tekniikat ja ryhdyttiin opettamaan
seuraavaa tason tekniikoita. Usein tason saavuttamista seurasi käsin
kirjoitettu makimono-rulla, joka kopioitiin tarkasti koulukunnan perustajan
tekemästä alkuperäisestä rullasta. Rullien sisältö vaihteli ja vaihtelee
koulukunnittain ja aikakausittain. Filosofisten opetusten lisäksi rullat sisälsivät
tekniikoiden nimet, joskus kuvia ja varsinkin edo-kaudella monien
länsimaalaisten yllätykseksi erittäin tarkat kuvaukset tekniikoista, jopa
askeleista. Tämän vuoksi joitakin kouluja on voitu elvyttää suhteellisen
helposti, vaikka koulukunta on ollut jo kuollut.

Koska koulukunnissa on jo vuosisatoja totuttu siihen, että oppilasmäärät ovat
pieniä ja kaikki tuntevat toisensa, ovat monet koulukunnat muuttuneet tai
muutoksen edessä. Useita moderneja ja vanhoja koulukuntia harjoitelleena
olen nähnyt monenlaista muutosta jo pelkästään oman harjoitteluni aikana.
Useat japanilaiset koryu-opettajat ovat täysin uuden ongelman edessä:
kuinka hoitaa ja organisoida maailmanlaajuista koulukuntaa, joka on aiemmin
ollut pieni korttelin tai pienen paikkakunnan oma koulukunta. Monet koulut
ovat alkaneet muuttua yhä enemmän judon, karaten, aikidon ja kendon
tapaan massalajeiksi.

Koryu-lajeista puhuttaessa on myös muistettava, että lähes jokaisella koululla
on omat sääntönsä, arvonsa ja toimintatapansa. Toisin kuin esimerkiksi eri
karaten tyylisuunnilla, joilla löytyy poikkeuksetta jotain yhteistä, kenjutsu-,
sojutsu- tai jujutsu-kouluilla löytyy harvoin yhteistä yleisnimitystä
lukuunottamatta.

Länsimaisten oppilaiden edetessä opettajiksi ja/tai vastuuhenkilöiksi herää
osan kohdalla kaipuu vallan kahvaan. Luodaan toimikuntia tai hallituksia,
tehdään nykyaikaisia opetussuunnitelmia sekä modermien lajien kaltaisia
vyökoejärjestelmiä, pakotetaan harjoittelijoita massaseminaareille
vyökokeiden ja vyökoevaatimusten nojalla, vaikka todellisuudessa takana voi
osalla henkilöistä olla taloudelliset intressit. Yritetään hallita omien oppilaiden
lisäksi muiden oppilaita ja jopa toisia maita.

Vanhaan aikaan lajit olivat soturin työkalu. Suurimmalle osalle nykyihmisistä
ne ovat erilainen harrastus, jota toki treenataan fanaattisesti uskoen, että vain
se oma laji on ainut oikea. Asenne-ero on yksi suurista kompastuskivistä. Kun
aikido-, iaido- tai vaikka judo-opettajasta tulee koryu-opettaja, hän voi ryhtyä
haalimaan oppilaita samalla innolla kuin entisessä lajissakin oli tapana. Osa
rahan vuoksi, osa jonkinlaisen ʼtää on niin kivaa, et tää on pakko jakaaʼ-
asenteen ja osa ʼwanna be sensei´-mielenlaadun vuoksi. Mitä enemmän lajiin
tulee ihmisiä, sitä enemmän ihmisiä tulee jättämään lajin. Koryu lajien
opettaminen on monesti työläämpää kuin modermien kamppailulajien, koska
opetus on tarkempaa ja vaatimukset ovat korkeammat. Tästä syystä mukaan
ei yleensä haluta kokeilijoita. Oikeissa koryu-kouluissa ei ole peruskursseja,
ainakaan Japanissa. Kokeilija vie aikaa opettajalta ja vanhemmilta oppilailta.
Kun kokeilija lopettaa, kaikki tuo aika on mennyt hukkaan, ei ainoastaan
opettajalta vaan myös oppilaalta itseltään.

Koryu kouluun haluavan oppilaan tulisikin miettiä, haluaako sitä todella, onko
valmis pistämään itsensä, aikansa, rahansa ja perheensä aikaa vanhan
koulukunnan harjoitteluun. Kouluissa ei ole demokratiaa. Nuorin oppilas on
mm velvollinen hoitamaan ikävimmät työt. Iällä ei ole juurikaan merkitystä,
vaan sillä milloin on aloittanut. Kerran vanhempi oppilas on aina vanhempi
oppilas, paitsi jos vanhempi oppilas on tarpeeksi viisas ja nöyrä, silloin kun
hän on mahdollisesti ollut poissa vuosia tai harjoitellut syystä tai toisesta
erittäin vähän ja näkee, että nuorempi oppilas on kovalla työllä mennyt
selkeästi ohi. Tällöinkin nuoremman on silti säilytettävä kunnioitus
sempaitaan kohtaan.

Vanhaan aikaan keppan eli verivala oli käytössä lähes kaikissa
koulukunnissa. Nykyisin suurin osa koulukunnista on luopunut kyseisestä
perinteestä. Harmi sinänsä. Oman veren vuodattaminen koulukuntaan
liityttäessä pistää oppilaan ajattelemaan sitoutumistaan ja lupauksiaan
koulukunnalle huomattavasti vakavammin kuin ilmoittauduttaessa
peruskurssille.

Koska vanhat lajit eivät ole erityisen suuressa suosiossa, jotkut koryu-
opettajat ottavat kenet tahansa innokkaasti mukaan. Oikeasti pitäisi toimia
juuri päinvastoin. Uutta oppilaskanditaattia tulisi hiillostaa ajattelemaan
haluaako hän todella opiskella kyseessä olevaa koulukuntaa loppuelämänsä.
Olisi hyvä juoksuttaa häntä katsomassa harjoituksia useampia kertoja,
keskustella hänen kanssaan ja ottaa selvää miksi hän haluaa mukaan, onko

motivaatio oikeasti kestävää vai perustuuko se kenties elokuvaan tai muuhun
vastaavaan. Mukaan haluaville tulisi kertoa rehellisesti, mitä koulukunta tulee
häneltä vaatimaan ja saada hänet tajuamaan, ettei ole kultaista tietä huipulle,
ei opettajan paikkoja eikä oikeastaan mitään muuta kuin raakaa työtä,
hikoilua ja ponnistelua. Tien päässä ei odota valaistuminen, yliluonnolliset
kyvyt ym. On tärkeää saada kanditaatti ymmärtämään, että mikään hänen
näkemänsä ei tule muuttumaan hänen vuokseen. Ei tyyli, ei muut oppilaat
eikä opettaja. Jos ajattelee, ettei sovi näkemäänsä porukkaan, ei pidä
opettajasta tai vanhempien oppilaiden olemuksesta, asenteesta yms. on
parempi unohtaa koko projekti saman tien. On tärkeää, että salin yhteishenki
on hyvä, ei toki tarvitse käydä samassa suihkussa tai asua yhdessä, mutta se
aika jonka opettaja ja oppilaat viettävät yhdessä olisi sujuttava hyvässä
ilmapiirissä.

Moni ajattelee, että oppilaan saavutettua mustavyö tai vastaava arvo hänelle
aukeaa oikeus tai mahdollisuus perustaa oma sali tai seura. Useampien
koryu-koulujen kohdalla se lienee mahdollista, mutta ei kaikissa kouluissa.
Varsinkin perinteisimmät koulukunnat eivät anna opetuslupaa kuin yhdelle tai
kahdelle opettajalle per maa. Syy tähän on se, että mitä useampi opettaja,
sitä useampia tapoja on tehdä sama asia. Yhden opettaessa voidaan
mahdolliset virheet korjata kerralla.

Jos harjoittelet useampia lajeja, on ensiarvoisen tärkeää olla sekoittamatta
oppeja tai tapoja, kuten esimerkiksi tapaa kantaa miekkaa salilla ennen
harjoitusta. On helppo sekoittaa eri lajien tavat ellei ole erityisen huolellinen.
Jotkut koulut kieltävät muiden koryu-koulukuntien yhtäaikaisen harjoittelun,
toiset eivät, mutta varmaa on, ettei yksikään opettaja halua omaan kouluunsa
vieraita elementtejä. Omasta mielestäni useamman lajin harjoittelu ei ole
ongelma, jos harjoittelijalla on tarpeeksi aikaa ja oikeanlainen motivaatio.
Harva kuitenkaan pystyy harjoittelemaan 6 - 10 kertaa viikossa. Sanoisin, että
jos opiskelet tai käyt töissä ja omaat lisäksi vielä jonkinlaisen parisuhteen, on
useamman koryun yhtäaikainen harjoittelu mahdotonta tai ainakin erittäin
vaikeaa. Eduksi on se, että lajit ovat tarpeeksi erilaisia. Esimerkiksi
useamman miekanveto- (iai) koulun yhtäaikainen harjoittelu voi olla hankalaa,
mutta näissäkin on poikkeuksia. Jotkut miekkakoulukunnat ovat aivan
erilaisia. Koryun ja uuden lajin yhtäaikainen harjoittelu on huomattavasti
helpompaa.

Valtaosalle harjoittelijoista nykyaikaiset ns. budolajit kuten aikido, atarashi
naginata, iaido, jodo, judo, jukendo, karate, kyudo, shorinji kempo ja sumo
ovat harrastuksia normaalielämän sivussa. Lajit eivät vaadi sen enempää
kuin hiihtäminen, lenkkeily tai mikä tahansa kuntourheilu tai muu harrastus.

Taukoja voi pitää, kun haluaa ja palailla treenaamaan kun siltä tuntuu.
Harrastajan ei tarvitse matkustaa Japaniin harjoittelemaan, ellei välttämättä
niin halua. Ei tarvitse välttämättä opiskella koulunsa, koulukunnan alueen tai
Japanin historiaa, ei myöskään tekniikoiden, aseiden tai aseiden osien nimiä.

Koryu koulukunnissa, ainakaan perinteisimmissä, asiat eivät ole yhtä
yksinkertaisia. Harjoituksista ei jäädä pois ilmoittamatta. Harjoittelijan tulee
opiskella teoreettisia koulukuntaan kuuluvia asioita, tutustua vanhoihin idän
uskontoihin, tuntea ainakin oman koulukuntansa historia sekä kuuluisat ja
koulukuntaan vaikuttaneet henkilöt. Koryun treenaminen tulisikin olla
enemmän elämäntapa kuin harrastus.

Toisaalta koryu-kouluissa ei ole budolajeista tuttua militarismia mukana: ei
massarivejä, eikä millin tarkkaa salikäytöstä. Harjoituksissa käyttäydytään
hillitysti, mutta hiljainen keskustelu on sallittua, nauraakin saa tilanteen
sattuessa kohdalle. Todellinen koryu-opettaja ei vaadi palvontaa, terve
kunnioitus riittää. Sana ja lupaukset on luonnollisesti pidettävä, mutta turhaa
pokkurointia ei ole.

Joku sanoi joskus, että koryun treenaminen on kuin bussimatka: nouset
kyytiin ja käyttäydyt siivosti, niin sinua ei heitetä pihalle ja jos siltä tuntuu, jäät
pois haluamallasi pysäkillä tai matkustat päätepysäkille.

Toivottavasti nouset varmasti oikeaan bussiin.

Hyvää Matkaa Toivottaa

Kai Koskinen